Helsingin huipulla
Salmisaaren voimalaitoksen piipun huippu on Helsingin korkein paikka. Sinne johtaa 749 ritiläkierreporrasta, joita ei ole tarkoitettu heikkohermoisille. Näkymät Salmisaaren piipusta ovat aurinkoisella säällä silmiähivelevät.
Salmisaaren B-voimalaitoksen piippu kohoaa peräti 153 metrin korkeuteen merenpinnasta mitattuna, 150 metriä maanpinnasta. Vertailun vuoksi esimerkiksi Helsingin Olympiastadionin tornin korkeus on ”vain” 72 metriä.
Myös yksi Helsingin syvimmistä pakoista löytyy Salmisaaresta. Voimalaitoksen ainutlaatuisen maanalaisen hiilivaraston alimmat osat ovat 120 metriä meren pinnan alapuolella. Maan alla sijaitsevat neljä hiilisiiloa ovat 65 metrin korkuiset.
Salmisaaren B-voimalaitos piippuineen valmistui vuonna 1984, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Timo Penttilä ja Heikki Saarela. Salmisaaren maanalainen hiilivarasto puolestaan otettiin käyttöön vuonna 2004.
Salmisaaren B-voimalaitoksen piipusta voi katsella hieman matalampaa ja vanhempaa A-voimalaitoksen piippua. Tämän vuonna 1953 valmistuneen piipun korkeus on 100 metriä. Takana näkyy Helsingin oikeustalo, Lauttasaaren silta ja Lauttasaari.
Vasemmalla yksi Salmisaaren piipun lentoestevaloista, joita tarvitaan lentoturvallisuuden vuoksi. Merimaisemassa näkyy mm. Ouritsaari, Seurasaari, Kuusisaari ja Lehtisaari.
Piipusta näkyy komeasti Helsingin Salmisaaren ja Meilahden sähköasemien välinen voimajohto pylväineen. Noin 60 metriä korkeat maisemapylväät on nimetty Antin askeliksi suunnittelijansa professori Antti Nurmesniemen mukaan.
Piipusta voi tähyillä Crusellinsillalle, Jätkäsaareen, Länsisatamaan ja Kellosaaren varavoimalaitokselle. Kellosaaren varavoimalaitos toimii valtakunnallisena häiriöreservinä; se käynnistetään, jos valtakunnan sähkönjakelun ylläpitämisessä tarvitaan lisätehoa. Laitos on käynnissä harvoin ja vain lyhyitä aikoja.
Länsiväylä vie Salmisaaren voimalaitoksen kupeesta Lauttasaaren kautta Keilalahteen ja muualle Espooseen.
150 metriä korkea voimalaitospiippu on komea ilmestys, mutta niin ovat voimalaitoksen pellettisiilotkin.
Teksti: Marina Galkin-Aalto